Kun mä kirjoitin tänne viimeksi, mulla oli kamalan paha olla. Jokasyksyinen masennus oli taas vähitellen nousemassa pintaan ja vetämässä mua sängynpohjalle kieriskelemään omissa aina vain kieroituneimmiksi käyvissä ajatuksissani. Nyt kaikki tuntuu taas valoisammalta (vaikka valon määrän lisääntymisestä ei kyllä vielä suinkaan voida puhua), normaalimmalta. Tunnen olevani taas kutakuinkin oma itseni. Mulla on aina ollut taipumus voimakkaisiin ja äkkinäisiin mielialanvaihteluihin. Saatan vain yhtenä aamuna, täysin varottamatta herätä ja tuntea vellovani harmaan sumun keskellä saamatta otetta yhtään mistään positiivisesta asiasta elämässäni. Sitä oloa saattaa jatkua monta viikkoa ja yleensä se loppuu siten miten alkaakin.

Musta on omituista, että me eletään jo joulukuuta. Nykyisin mä pysähdyn usein miettimään sitä, että mun elämä saattaa olla ensi vuonna tähän aikaan hyvinkin erilaista. Mä en välttämättä asu tässä kaupungissa. Mä luultavasti joko kieriskelen ylitsepääsemättömissä pettymysfiiliksissä ja elän väkisin mun varasuunnitelmaa, jolle en toistaseks oo halunnut liiemmin uhrata ajatuksiani tai sitten mä oon ylittänyt itseni täysin ja päässyt tekemään sitä, mistä oon pitkään haaveillu. Ehkä joku noiden välimaastossakin oleva vaihtoehtokin on olemassa, toivottavasti. En millään tahtoisi kohdata sitä tosiasiaa, että mun unelma ei välttämättä toteudukaan vielä, eikä siinä ole mitään epänormaalia. No, mulla on koko talvi aikaa parantaa asennettani.